Emme koskaan ole tarpeeksi hyviä toisille emmekä varsinkaan itsellemme Olemme auttamattoman kömpelöitä sosiaalisissa tilanteissa, jäämme ulkopuolisiksi kaikesta hauskasta ja teemme typeryyksiä niin selvin päin kuin humalassa. Lopputulos on aina yksi ja sama – lannistava häpeän tunne.
Häpeä pitää seksuaaliset halumme aisoissa työpaikalla, koska kukapa kehtaisi mennä riisumaan vaatteitaan toisten nähden? Samoin mielessä vaaniva häpeän tunne pitää terävän kielemme kurissa niin työpaikalla kuin harrastusporukoissakin – emme mistään hinnasta halua tulla torjutuksi möläytettyämme jotain typerää. Kaikki eivät tähän kuitenkaan pysty, ja seuraukset ovat katastrofaalisia. Mikäpä voisi olla pahempi loukkaus toiselle kun kutsua häntä täysin häpeämättömäksi.
Kaikilla tunteilla on oma aikakäsityksensä. Pelko suuntautuu tuleviin huoliin, ahdistus epämäärisiin ja velloviin murheisiin. Häpeä sen sijaan suuntaa katseensa menneeseen. Se haluaa näyttää meille miten olemme epäonnistuneet – se toimii maineemme ilmapuntarina ja muiden tunteiden jarruna. Koska häpeä kohdistuu tuntumaan omasta itsestä, sen kanssa on mahdotonta neuvotella suoraan. Vaikka voimme hävetä konkreettisia ulkonäön tai typerien tekojen kaltaisia asioita, häpeä purkautuu usein musertavana kielteisenä kokemuksena itsestä – olemme yksinkertaisesti paskoja. Sellaiselle tuntemuksella on paha laittaa vastaan, ja niinpä häpeä kahlitsee ja lukitsee ihmisen sisälleen. Juuri siitä syystä häpäiseminen on rangaistuksista väkevin: häväistyä ei tarvitse edes eristää, vaan hän eristää itse itsensä muista heikkouksiensa ja puuteidensa vuoksi.
Omat heikkoudet ovat meille aina tuskallisen selviä ja koemme seisovamme muiden katseiden valokeilassa. Olemme varmoja, että toiset tarkkailevat pienintäkin liikettämme . Todellisuudessa ketään ei kiinnosta elämämme pikku yksityiskohdat lantin vertaa. Et varmaankaan usko? Amerikkalainen sosiaalipsykologi Thomas Gilovich on kuitenkin todistanut, kuinka väärässä minäkeskeinen ajatusmaailmamme usein on. Hän pyysi opiskelijoita pukemaan luennolle mahdollisimman hävettävän T-paidan. Aikanaan 2000-luvun amerikassa tällainen oli laulaja Barry Manilowin kuvalla koristeltu paita, nykynuorille varmaankin Matti & Teppo -fanipaita ajaisi saman asian. Osallistujia pyydettiin veikkaamaan, kuinka moni kavereista huomaisi paidan. Uusimmat vastaajat veikkasivat että noin puolet, vaikka todellisuudessa vain parikymmentä prosenttia oli pannut asuvalinnan merkille! Muiden silmät ovat siis meitä kohtaan paljon armollisempia kuin mitä kuvittelemme niiden olevan.
Harvoin koemme olevamme niin alastomia muiden edessä kuin häpeää kokisessamme. On kuin häpeä riisuisi meidät ja painais meidät polvilleen tai suorastaan maan rakoon – samaan tapaan kuin Väinämöisen suohon laulaman Joukahaisen. Häpeälle onkin luonteenomaista sen kätkeminen ja vetäytyminen. Kenties tällainen psykologinen toisilta piiloutuminen auttaa säilyttämään kasvomme ja maineemme – ainakin osittain. Maine on meille kultaakin kalliimpaa, koska luotettavista, fiksuista ja ystävällisistä liittolaisista ja kumppaneista on pulaa. Sosiaalinen media toimii varsinaisena häpeän megafonina. Arkipäiväiset pikkuvirheet pukeutumisessa, meikissä ja sanomisissa jäädytetään ikuisiksi ajoiksi bittivirran nollin ja ykkösiin. Sen sijaan että ne virtasivat armollisesti ohitse, emme yhtäkkiä pääsekään niistä koskaan eroon, koska jokaista pientä virhettä voidaan tutkia mikroskoopilla loputtomaan häpeän kierteeseen asti.
Arkielämän pienet katastrofaalisilta tuntuvat kommellukset ovat usein harmittomia. Häpeämme virheitä niin paljon ettemme kerro niistä muille, etteivät virheet paljastuisi. Monesti kuitenkin virheiden paljastuminen on kriittistä – auton jarrujen pettäminen tai lääkkeen annostelun epäonnistuminen voi johtaa pahimmillaan kuolemaan. Pidämme useimmiten suumme supussa tehtyämme virheen, koska muutenhan joutuisimme kohtaamaan toisten moitteet, epäonnistumisen ja häpeän.
Teollisuusjätti Toyota on tunnettu tehokkaista työprosesseistaan. Eräs tunnetuista on nimeltään Jidoka – inhimillinen automaatio. Toisin kuin perinteinen virheiden lakaiseminen maton alle, Jidoka perustuu virheiden välittömään tunnistamiseen – virheen sattuessa tuotantolinja pysäytetään, virheen syy analysoidaan ja sen syntyminen tulevaisuudessa estetään.
Jidoka sopiikin Japanilaiseen kulttuuriin täydellisesti – siellä missä julkinen häpeä on kammottavin mahdollinen kokemus, on parempi nostaa virheiden huomaajat sankareiksi. Yhteisön valonheittimien eteen joutuminen on kovin erilainen tunne jos sinne päätyy sankarina tai petturina. Jidokan armollisuus piilee siinä, että se tekee virheistä osan prosessia. Meillä suomalaisilla suohon lauletuilla häpeän asiantuntujoilla voisi olla paljon opittavaa japanilaisilta insinööreiltä. Häpeää voi olla vaikea lannistaa, joten onkin parempi oppia että aivan jokaista pikku mokaa ei ole tarpeen häpeillä.